lippu-2

Itsenäisyyspäivän juhlapuhe Joutsan lukion juhlasalissa vuonna 2001

                                                                                                   
           Hyvät joutsalaiset, ja hyvät Joutsan sotaveteraanit.

Tänään, Suomen itsenäisyyspäivänä, siniristilippujen hulmutessa, me kaikki suomalaiset ajattelemme ja muistamme kunnioituksen tuntein kaikkia sotiemme veteraaneja. Teitä, jotka taistelitte Suomen vapauden ja itsenäisyyden puolesta raskaina sotavuosina 1939 – 1945.
           Me kaikki, sota-aikana tai sen jälkeen syntyneet, tunnemme suurta kiitollisuutta teitä ja teidän sukupolveanne kohtaan. Jo hyvin nuorina te tunsitte syvästi oman vastuunne ja kannoitte sen vaikeissa ja ankarissa sota-ajan olosuhteissa ihailtavalla tavalla.
           Te taistelitte viime sodissa uhrautuvaisesti, oman terveytenne ja elämänne vaarantaen, maamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Teidän ansiostanne me kaikki olemme saaneet elää vapaassa ja itsenäisessä Suomen maassa.
           Olemme saanut elää pitkään rauhan aikaa, rakentamisen aikaa, sosiaalisen kehityksen, taloudellisen kasvun ja hyvinvoinnin aikaa. Mutta
90-luvulla me olemme kokeneet myös syvän taloudellisen laman.
           Ehkä kuitenkin meidän jokaisen, sota-aikana tai sen jälkeen syntyneen suomalaisen, tulisi kysyä itseltämme: Mitä minä olen tämän maan hyväksi tehnyt? Ja mitä olen tarvittaessa valmis tekemään?
           Olisinko valmis uhraamaan oman terveyteni, ja koko elämäni, kuten sotaveteraanien sukupolveen kuuluvat tekivät?

Sotien aikana te veteraanit vaalitte käytännössä unelmaa vapaasta ja itsenäisestä maasta. Tämä unelma syntyi yli sata vuotta aiemmin, Venäjän vallan aikana, itsenäisyysajatuksen omaksuneitten, aikansa johtavien suomalaisten ajattelijoiden piirissä. He pystyivät muotoilemaan tämän unelman yhdessä poliittisten johtajien, lehtimiesten, kirjailijoiden, taiteili-joiden ja opettajien toimesta koko kansaa kiinnostavaksi.
           Tämä unelma vain vahvistui Venäjän suomalaisiin kohdistamien venäläistämis- ja sortotoimien vaikutuksesta. Lopulta ensimmäisen maailmnsodan ja Venäjän vallankumouksen seurauksena, syntyi Suomelle mahdollisuus irrottautua Venäjästä.
           Suomi julistautui itsenäiseksi tasavallaksi joulukuun 6. päivänä 1917.
Itsenäisyysjulistus oli kuitenkin vain tahdonilmaus, ei saavutettu olotila, koska todellinen valta Suomessa oli edelleen venäläisillä.

Kuinka Suomen itsenäistyminen oikein tapahtui?
           Oliko kysymys silloin vain Suomen kansan vahvasta tahdosta? Ja siitä, että se itse, omin voimin pystyi irrottautumaan Neuvosto-Venäjästä?
           Vaikka me mielellämme haluaisimmekin uskoa kaiken tapahtuneen pelkästään omin voimin, niin itsenäistyminen ei suinkaan tapahtunut näin.
           Historian tunteminen antaa meille puitteet ymmärtää, miten
ja missä olosuhteissa Suomen itsenäistyminen todellisuudessa tapahtui.
           Meidän tulisi ymmärtää se kansainvälispoliittinen tilanne, joka Euroopassa ja koko maailmassa vallitsi ensimmäisen maailmansodan aikana. Tämä sota ja Venäjän vallankumous loi ne olosuhteet, joiden seurauksena Suomen oli mahdollista julistautua itsenäiseksi.
           Suomen itsenäistyminen tapahtui ajankohtana, jolloin keisarillinen Saksa – Venäjän heikkoudentilaa hyväksikäyttäen – työntyi itään vallaten itselleen idästä laajoja alueita.
           Saksan ja Venäjän välille allekirjoitettiin kuukauden mittainen aseleposopimus 15.12.1917. Vain 9 päivää Suomen itsenäisyysjulistuksen jälkeen.

Ennen Suomen itsenäistymisjulistusta Saksa oli suorastaan kiirehtinyt
ja vaatinut sitä suomalaisilta. Suomessa vitkuteltiin, eikä ymmärretty suurvaltapoliittista tilannetta.

          Nyt piti toimia riittävän nopeasti. Muuten ainutlaatuinen tilaisuus itsenäistyä menee maalta ohi.
           Venäjän ja Saksan aseleposopimuksen aikana Saksa ei kuitenkaan jäänyt toimettomaksi, vaan ryhtyi toteuttamaan itäisen sivustansa ja Baltian maiden liittämistä omaan vaikutuspiiriinsä. Saksalaiset olivat ottaneet hallintaansa alueen, joka ulottui Suomenlahdelta Mustallemerelle asti.
           Maaliskuun 3.päivänä 1918 Brest-Litovskissa solmittiin Saksan ja Venäjän välille rauha. Sen ehdot olivat venäläisille kovat. Venäjän oli luovut-tava Puolasta, Liettuasta ja Kuurinmaasta. Sen lisäksi neuvostohallituksen oli vedettävä joukkonsa pois Virosta, Ukrainasta ja Suomesta.
           Tämän lisäksi aselepo- ja rauhansopimusneuvotteluissa Saksalle taattiin Suomen itsenäisyyden tunnustaminen sekä venäläisten joukkojen vetäminen pois Suomesta.

Toimiko Saksa tässä asiassa vain hyvänä ystävänä, joka pyrki vilpittömästi auttamaan Suomen itsenäistymistä?
           Ei. Ei lainkaan. Saksalla oli hyvin pitkälle ulottuvia taloudellisia, poliittisia ja sotilaallisia tavoitteita Suomen suhteen, joista vain hyvin pieni piiri Suomessa oli tietoinen.
           Nämä tavoitteet tulivat ilmi 7.3.1918 Saksan ja Suomen välillä Berliinissä solmituissa valtiollisissa sopimuksissa, jotka säätelivät täysin esimerkiksi Suomen ulkomaankauppaa ja merenkulkua.
           Nämä sopimukset allekirjoitti Berliinissä Suomen asiainhoitajat
Edvard Hjelt ja Rafael Erich. He hyväksyivät myös näiden sopimusten
salaiset lisäpöytäkirjat.
           Niissä Suomen talouselämän ja merenkulun kontrollointi luovutettiin Saksalle – Suomen sisällissodan aikana annettavan avun – eli Saksan sotilaallisen intervention hintana.
           Suomen sisällissodan aikana Vaasaan paennut ja siellä toiminut
senaatti paheksui myöhemmin näitä sopimuksia, pitäen niitä Suomelle
hyvin epäedullisina.

Ensimmäisenä maana Venäjä tunnusti Suomen itsenäisyyden 31.12.1917. Kuten asiasta oli ilmeisesti Saksan ja Venäjän välillä suomalaisten tietämättä sovittu.
           Vain pari kuukautta itsenäisyysjulistuksen jälkeen syttyi Suomessa 27.1.1918 sisällissota, jota kutsutaan myös vapaussodaksi, kapinaksi tai veljessodaksi ja kansalaissodaksi.
           Sodan nimityksestä riippumatta kysymyksessä oli kuitenkin taistelu vallasta. Kenelle valta tässä maassa kuului. Ja mihin ulkovaltaan nojautuen maata tulisi hallita.

Suomen valtiollinen historia on alusta asti ollut suurten valtioiden välisten intressien ja maailmanpolitiikan yllättävien käänteiden luomaa.
           Suomalaisille epäedullisista Saksan ja Suomen välisten sopimusten velvotteista vapauduttiin onnekkaasti Saksan länsirintaman luhistuessa ensimmäisessä maailmansodassa.
           Saksan tappioon raukesi myös suomalaisten valtiomuotoa koskeva seikkailu. Eli pitäisikö Suomen olla kuningaskunta vai tasavalta? Tämä lyhyt seikkailu kertoo, miten suomalaisjohtajat silloin pystyivät arvioimaan kansainvälisen tilanteen kehittymistä Euroopassa. Tilannearvio oli aivan virheellinen.
           Hessenin prinssi Friedrich Karl valittiin Suomen kuninkaaksi ylimääräisillä valtiopäivillä tynkäeduskunnan toimesta lokakuun 9. päivänä 1918. Valittu kuningas Väinö I kieltäytyi kuitenkin kahden viikon kuluttua kohteliaasti kunniasta. Hänellä oli ilmeisesti hiukan enemmän todellisuuden tajua Euroopan tilanteesta kuin suomalaisilla kuninkaan valitsijoilla.
           Saksan keisari Vilhelm II luopui kruunustaan jo marraskuun 9. päivänä 1918 ja pakeni omasta maastaan. Ja Saksa pyysi länsiliittoutumalta aselepoa vain kaksi päivää myöhemmin eli 11. päivänä marraskuuta 1918.
           Tämän jälkeen kaksikymmentäseitsemän voittajavaltiota osallistui rauhankonferenssiin, joka oli koolla Pariisissa tammikuusta kesäkuuhun 1919. Versaillesin konferenssi halusi pysyvästi rajoittaa Saksan vaikutusvaltaa Euroopassa ja se saneli silloin rauhanehdot. Saksalaiset eivät saaneet edes osallistua näihin neuvotteluihin.

Miksi Suomen itsenäisyyspäivänä haluan muistella historian lehdille jo lähes unohtuneita asioita?
           Haluan kertoa, että täydellistä absoluuttista itsenäisyyttä, sellaisena kuin sitä kenties ajattelemme, ei ole koskaan ollut. Se on vain meidän mielissämme elävä myytti.
           Me olemme aina olleet riippuvaisia muista valtioista. Kuten nekin
ovat riippuvaisia toinen toisistaan. Suomi on aina ollut ja tulee olemaan vain pieni maa suurten valtioiden intressien välissä. Paikkamme määräytyy jo maantieteellisen sijaintimme perusteella.
           Suomi horjui 1900-luvun alussa itsenäisyyden ja Venäjään tai Saksaan tukeutumisen välillä. Ja valitsi sisällissodan aikana liittolaisekseen Saksan, liukuen näin sen intressipiiriin.
           Samat kysymykset, mihin tukeudumme, toistuivat myös toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Silloinkin Suomi tukeutui Saksaan.
Ja toisen maailmansodan jälkeen Jaltan konferenssissa eli USA:n ja Neuvostoliiton välisessä vallanjaossa, Suomi “luettiin” osaksi Neuvostoliiton intressipiiriä.
           Sotien jälkeen Porkkala luovutettiin venäläisille ja maittemme
välille solmittiin surullisenkuuluisa yya-sopimus. Porkkala luovutettiin meille takaisin 27.1.1956 ja yya-sopimus mitätöitiin Suomen toimesta sopimuskumppanin kadotessa = Neuvostoliiton sortuessa vuonna 1991.

Olemmeko siis absoluuttisesti itsenäisiä? Tähän kysymykseen etsitään vastausta yhä.
           Erityisesti Suomen maaseudulla pohditaan nyt sitä, onko Suomi tänään itsenäinen, kun se on liittynyt Euroopan Unioniin? Ja koko Suomessa kysymystä, pitäisikö Suomen liittyä Natoon? Vastaukset riippuvat vastaajista.
           Ehkä Suomi on nyt itsenäisempi, kuin se on ollut koskaan itsenäisyytensä aikana. Nyt se ei ole valinnut tietään muiden vaatimuksesta, vaan omasta vapaasta tahdostaan.
           Suomen valintoja ohjaa kuitenkin nyt ja aina sama omien taloudellisten ja puolustuspoliittisten etujen punninta, kuin kaikissa muissakin itsenäisyytemme aikaisissa valinnoissa.
           Mihin me kriisin aikana tai sen uhatessa tukeudumme? Kenen kanssa me liittoudumme? Voimmeko selvitä aivan yksin? Kuinka me voimme hoitaa parhaiten omat kansalliset etumme?
           
                                 ——————————————————
           
Nämä samat taloutta, yhteistyötä ja liittoutumista koskevat kysymykset ovat muodostuneet keskeisiksi myös Suomen alueellisessa kehityksessä.
           Nyt talouden tunnusluvuilla mitataan kehitystä sekä kunnissa, seutukunnissa, maakunnissa ja koko Suomessa. Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa, laman aikana ja sen jälkeen alueellinen kehitys Suomessa on selvästi eriytynyt. Muutamat alueet ovat kokeneet voimakkaan kasvun ja hyvin monet alueet ovat jääneet kehityksestä jälkeen.
           Mutta miksi vain muutamat kaupungit, kunnat ja seutukunnat kehit-tyvät, miksi eivät kaikki? Miksi näin tapahtuu? Luultavasti tälle kehitykselle löytyy useita selityksiä.
           Olen kolmisen vuotta seurannut maaseudun kehitystä ja Joutsan, nykyisen asuinkuntani, asioita: Kunnan kehittämistä koskevaa keskustelua, kulttuurikeskusprojektia, kunnallisvaaleja, kuntasuunnittelua ja päätöksen-tekoa sekä yhteistyötä toisten kuntien kanssa.
           Samalla olen Keskisuomalaisen ja Helsingin Sanomien välityksellä muodostanut kuvaa Suomen alueellisen kehityksen eriytymisen syistä. Haluaisin kiinnittää teidän huomionne 4 kehitystä jarruttavaan tekijään:

Ensimmäinen kehityksen este:
           On ilmeistä, että uusi läänijako ja 85 hyvin keinotekoisen seutukunnan perustaminen ei ole tuonut niitä hyötyjä, joita uudistuksella Suomessa tavoiteltiin. Esimerkiksi Joutsalle kuuluminen etäiseen Länsi-Suomen lääniin on suunnilleen samaa kuin se kuuluisi Lapin lääniin.
           Seutukuntajako, joka on kunnille tärkeä asia, ei ole stimuloinut
niiden kehitystä, kuten oli kuviteltu, vaan joissakin tapauksissa se on ollut suorastaan kehityksen este. Se on kuin pakkopaita, johon kunnat on ministeriön päätöksillä sidottu.
           Kun ensimmäisen kerran kuulin hallintobyrokraattien tuottaman käsitteen Kaakkoisen Keski-Suomen seutukunta, kysyin, mikä ihme se on? Vastaus oli: Siihen kuuluu Hankasalmi, Toivakka, Leivonmäki, Joutsa ja Luhanka. Ja minä kysyin: Mitä tekemistä niillä on keskenään?
           Perehdyttyäni hiukan aiheeseen olen tullut siihen käsitykseen, että ei juuri mitään. Ne elävät vain keinotekoista elämäänsä Keski-Suomen liiton ja kuntapäättäjien omassa abstraktissa maailmassa, irti todellisuudesta.
           Jyväskylän yliopiston taloustieteellisen tiedekunnan professori Hannu Tervo kiteytti Keskisuomalaisessa 3.11.2001 julkaistussa kirjoituksessaan Menestyykö Keski-Suomi seutukuntaongelman näin: “Bruttokansantuotteen, työllisyyden ja väestön kehityksen valossa Jyväskylän seutu on ollut menestyvää aluetta sijoittuen seitsemänneksi kaikista Suomen seutukunnista. Kaakkoisen Keski-Suomen menestys on odotetun huonoa. Se on maan kuudenneksi heikoin.”
           Nyt Joutsassa on herännyt hanke suuntautua kohti Itä-Hämeen seutukuntaa ja Heinolaa? Miksi? Onko se kenties seutukuntien kilpailukyky-vertailussa Jyväskylän seudun yläpuolella? Ei ole. Millä sijalla se on?
           Pyysin Tilastokeskuksesta ja PTT:sta tiedot Itä-Hämeen seutukunnan kilpailukyvystä joitakin päiviä sitten. Saamani tiedon mukaan btv-mittarilla arvioituna, jota prof. Tervo on ilmeisesti käyttänyt vuosille 1993-1999 laskettuna: Jyväskylä on sijaluvulla 7, Itä-Häme sijaluvulla 79 ja Kaakkoinen Keski-Suomi sijaluvulla 80.
           1995-1999 tietojen perusteella Itä-Häme on 5. heikoin ja Kaakkoinen Keski-Suomi 3. heikoin seutukunta koko maan seutukuntien kilpailukyky-vertailussa btv:n perusteella.
           Miksi seutukunnan päättäjät aikanaan hyväksyivät tämän seutukunta-jaon, joka on täysin epäonnistunut ja luo kehitysloukun, josta kaikki kunnat pyrkivät ulos?
           Kukaan ministeriön virkamiehistä tai Keski-Suomen liiton vastuun-kantajista ei omannut kykyä nähdä kuinka moni seutukunnista on todella kehityskykyinen. Tai rohkeutta vastustaa keinotekoisesti luotuja seutukunta-kokonaisuuksia. Tärkeintä oli integroida kuntia yhteistoimintaan, vaikka siitä ei olisikaan niille mitään konkreettista hyötyä.
           Seutukunnista kehityskykyisiä on paljon vähemmän kuin perustet-taessa oletettiin. Siksi niiden kehittämistä tulisi arvioida uudelleen, uusien realististen näkemysten pohjalta.
           Kehitys kulkee Suomessa kohti voimakkaasti kehittyviä aluekeskuksia. Siksi keskusten ulkopuolisten reunaalueiden tulisi mielestäni suuntautua kohti keskusta. Ei niistä ulos. Ja siksi myös pienten kuntien tulisi löytää aluekeskusten piiristä yhteistyökumppanit omille kehityshankkeilleen.
           Jos Jyväskylässä Joutsan yhteistyökumppani ei ole Jykes, kuten on annettu ymmärtää, niin entä sitten. Yhteistyötähän voi aina tehdä esimerkiksi yliopiston, ammattikorkeakoulun tai yksityisten yritysten kanssa. Tärkeintähän on yhteistyön suunta, tavoite, sisältö ja mahdolliset tulokset.
           Kaikkihan tietävät, mihin suuntaan joutsalaiset yrittäjät suuntaavat aamuisin autonsa ja missä niiden asiakkaat ovat? Jyväskylässä.
           Lähes kaikki myös tietävät, mihin kaupunkiin ihmiset täältä menevät ostoksille, opiskelemaan, teatteriin tai konsertteihin? Jyväskylään. He eivät mene Kaakkoiseen Keski-Suomeen, sellaistahan ei ole edes olemassa. En usko, että he menevät myöskään Itä-Hämeeseen. Ja miksi menisivät?
           Jos tästä asiasta ei ole saavutettu yhteisymmärrystä Joutsassa, niin aloittakaa yhteistyö Jyväskylän yliopiston taloustieteellisen tiedekunnan kanssa ja teettäkää siellä vetovoimatutkimus, mikä seutukunta on Joutsalle tärkein? Tutkimus antaa oikean vastauksen.

Toinen kehityksen este:
           Ehdotan, että samalla alettaisiin myös yliopiston kanssa ratkoa heikosti kehittyvien kuntien todellista ongelmaa.
           Kuntien varsinainen ongelmahan on: kuntien kyvyttömyys tuottaa itse korkeatasoisia suunnitelmia, ja kyvyttömyys luoda kunnalle pitkäjänteistä kehittämisstrategiaa, johon sekä poliittiset päättäjät että virkamiehet sitoutuvat.
           Tämä on kuntien kehityksen todellinen este, vaikka juuri kukaan ei esimerkiksi täällä Joutsassa puhukaan tästä.
           Kunnan selviytymiskykyä voi arvioida kuntasuunnitelmien laadun perusteella. Pari vuotta sitten halusin tutustua Joutsan kuntasuunnitelmiin 90-luvulla. Ne eivät sisältäneet selkeää näkemystä kunnan kehittämisestä.
           Suunnittelu on väline luoda oikea kuva todellisuudesta, asettaa kehitystavoite ja konkretisoida resurssit tavoitteen saavuttamiselle, sekä puitteet kunnan päätöksenteolle. Suunnittelun tehtävä on luoda silta nykytilan ja selkeästi määritellyn tavoitteen välille.
           Hyvä suunnitelma ei ole siis vain nippu a4:sia, joissa luvataan mitä tahansa. Se on kunnan näkemys omasta tulevaisuudestaan. Suunnitelma on tie, jota kunta aikoo kulkea. Suunnitelma on kunnan virkamiesten ja poliittisen johdon työväline suunnata ja ohjata päätöksentekoa.
           Suunnittelu on väline kartoittaa vaihtoehdot ja tuottaa riittävät tiedot julkista keskustelua ja päätöksentekoa varten.
           Jos kunnalla ei ole selkeää ajatusta = selkeää strategiaa, selkeää suunnitelmaa, mihin ollaan menossa, päätöksenteko ja keskustelu ohjautuu yleensä kiistaa herättäviin erilliskysymyksiin, joista kunnan virkamiesjohto pysyttäytyy ulkona.
           Eräällä tavalla tämä suunnitteluun liittyvä ongelma näyttäytyy myös lehdistön piirissä vallitsevassa ajattelussa. Kuntien numerot ja talous esitellään kyllä kerran vuodessa, mutta lehdet ja toimittajat eivät kiinnitä mitään huomiota sihen, onko kunnilla kunnon suunnitelmia. Ja onko niillä kykyä suunnitteluun.

Kolmas kehityksen este:
           Pienillä maaseutukunnilla on myös kolmas ongelma, josta ei yleensä puhuta. Niillä on johdossaan ja käytössään hyvin vähän yritysjohdollista asiantuntemusta. Päättäjiä, joilla on omakohtaista kokemusta yksityisestä yritystoiminnasta tai konsultatiivisesta suunnittelutoiminnasta. Kumpikin alue vaatii korkeaa asiantuntemusta ja ammattitaitoa.
           Sitä on hyvin harvoilla kunnanjohtajilla, tai kunnanvaltuustojen ja -hallitusten puheenjohtajilla, tai valtuutettujen enemmistöllä.
           Olen viettänyt koko elämäni suunnittelun ja yksityisen yritystoiminnan parissa, ja siksi arvostan luonnollisesti suunnittelua ja asiantuntemusta, esiintyy sitä millä elämänalueella tahansa. Ja jos asiantuntemusta ei ole riittävästi käytettävissä, tai sitä ei muuten vain käytetä, seuraukset näkyvät kaikessa toiminnassa hyvin nopeasti.

Neljäs kehityksen este:
           Maaseudun kunnilla on myös neljäs ongelma, mutta siitäkään ei yleensä puhuta julkisesti. En tiedä onko se vain näköharhaa, mutta vaikuttaa siltä, että kuntien virkamiesjohdon, kunnanhallitusten ja valtuustojen keskinäinen rooli on jossain määrin selkiytymätön.
           Kun suunnittelu on avainroolissa kuntien kehittämisessä, niin samalla on hiukan epäselvää se, kenelle suunnittelu itse asiassa kunnissa kuuluu? Kenen tulisi sitä johtaa ja kuka siitä vastaa
           Minulla on suunnittelun vastuusuhteista hyvin selkeä käsitys. Jos kunnalla ei ole kehityssuunnitelmaa, valtuustojen ja hallitusten tärkein tehtävä on kuntasuunnittelun käynnistäminen, mutta niiden tehtävä ei ole itse suunnitella.
           Niiden tehtävä on viitoittaa suunnittelulle suuntaa ja tehdä poliittiset valinnat eri vaihtoehdoista, joita suunnittelu tuottaa.
           Suunnittelu kuuluu kuntien virkamiesjohdolle, sitä varten heidät on palkattu. Eli kunnanjohtajille, elinkeinojohtajille ja kaikille muille johtajille. Jos he eivät pysty suunnitteluun, niin silloin on johtopäätösten aika.
           Heidän tehtävänsä on tuottaa vaihtoehtoiset kehityssuunnitelmat ja niiden vaatimat taloudelliset resurssit.
           Virkamiesten tehtävä on myös arvioida eri suunnitelmien taloudellisia seuraamuksia julkisesti. He eivät saisi piilotella poliitikkojen selän takana.
Tai antaa poliitikkojen puhua aivan omiaan realiteeteista ja seurauksista välittämättä.
           Valtuutetut ja kunnan asukkaat tarvitsevat enemmän tietoja kuin mielipiteitä myös Joutsassa. Tämä periaate tulisi aina muistaa myös paikallis-lehden toimituksessa.
           Kun Joutsassa käytiin taannoin melko kiivasta kädenvääntöä kulttuuri-keskushankkeesta, niin kyllä minä kaipasin kunnan talousjohtajan laskelmia ja numerotietoja esiteltävän Joutsan Seudussa, ja hänen julkista arviotaan siitä, onko kunnalla varaa tähän rakennushankkeeseen vai ei.
           Aivan samoin kaipaan nyt valtuuston puheenjohtajan perusteellista haastattelua tässä samassa lehdessä, jossa hän kertoo kaikki perustelut ja kaikki tilastotiedot, jotka tukevat Itä-Hämeen seutukuntaan suuntautumista.
           Ellei numerotietoja ole, kaipaan myös tietoa siitä, että niitä ei ole.
Sekin on äärettömän tärkeä tieto. Minä kaipaan siis faktoja, tietoja asioista,
en pelkkiä mielipiteitä. Luulen, että niitä kaipaa myös moni teistä, hyvät kuulijat. Ja jos todellisia tietoja käytettäisiin hiukan enemmän, monet tärkeät päätökset syntyisivät nykyistä helpommin.
           Tällä hetkellä kaipaan tietoja myös siitä, miten jaksaa kesällä esitelty Joutsan erikoistumisvalintasuunnitelma? Annettiinko sille EU-tukea vai ei?
Ja jos tukea ei annettu, niin miksi sitä ei annettu?
           Aivan samalla tavalla minua askarruttaa, mikä onkaan tämä luomu-tuotannon suurhanke, joka myös on julkistettu, ja miten se aiotaan rahoittaa? Kaipaan siis tietoja.
           Viime kesän erikoistumisvalintasuunnitelmassaan Joutsan kunta kertoi keskittyvänsä mekaaniseen puunjalostusteollisuuteen ja syksyllä se ilmoitti haaveilevansa luomutuotannon suurhankkeesta.
           En ole kuitenkaan huomannut mekaanisen puunjalostusteollisuuden Joutsassa viime kesään verrattuna elpyneen. Eikä kukaan ole julkisesti kertonut, mistä löytyvät rahat 50 milj.mk investointiin luomutuotannon käynnistämisessä.
           Eli haluan vain yksinkertaisesti tietää, kuinka hyviä ja realistisia suunni-telmia Joutsan kunta tuottaa, ja miten se aikoo toteuttaa ne? Suunnitelmat ratkaisevat aina kunnan tulevaisuuden ja koko kehityksen.
           Ajatusten julkistaminen ei ole vielä yrityksen liiketoimintasuunnitelma. Se on vain aikomus. Jos yksityinen yritys julkistaa vain aikomuksia, eikä toimi kuten kertoo, se menettää uskottavuutensa. Jos kysymys olisi pörssiyhtiöstä, pörssieettisten sääntöjen mukaan se ei voisi edes toimia näin. Mutta jos se toimisi näin, sen osakekurssi laskee.
           En ole poliitikko, vaan itsenäinen ja kaikista puoluepoliittisista intres-seistä täysin riippumaton kansalainen ja siksi haluan vielä kysyä: Voiko kunta säilyttää uskottavuutensa, jos se vain aikoo, mutta ei kuitenkaan toimi kuten kertoi aikovansa?
           Arvoisat kuulijat, ehkä aika antaa meille vastaukset kaikkiin näihin kysymyksiin nopeammin kuin uskommekaan. Toivotan teille kaikille:
           Hyvää itsenäisyyspäivää, ja paljon onnea Joutsan kunnan tulevaisuutta koskevien realististen vaihtoehtojen suunnittelussa ja valinnassa.

Erkki Ruuhinen, taiteilijaprofessori, emeritus

PS. Tämä vähän toisenlainen itsenäisyyspäivän juhlapuhe pidettiin Joutsan lukion juhlasalissa 6.12.2001. Haluan julkaista sen netissä nyt 15 vuotta myöhemmin, koska historiassa mikään ei ole muuttunut, mutta olosuhteet Suomen ympärillä ja Euroopassa ovat. Ja nyt USA:n presidentinvaalien jälkeen kansainväliseen politiikkaan saattaa nousta uusia huolenaiheita. Kaikkien kuntien rooli on myös Sote-uudistuksen myötä muutoksessa ja hyvä niin. Itse en ole täysin vakuuttunut taidoista, joilla pikkukuntia Suomessa useimmiten johdetaan.