Johannes Ekholm yrittää loikata Juha Siltalan ja Kaj Kalinin avulla graafikon tontilta suoraan älymystön huipulle…

Johannes Ekholm yrittää loikata Juha Siltalan ja Kaj Kalinin avulla graafikon tontilta suoraan älymystön huipulle…

Graafikko Johannes Ekholmilla on vilkas mielikuvitus ja yllättävän naivistinen käsitys graafisen suunnittelun todellisuudesta. Se näyttäytyi vuoden 2013 lopulla julkaistussa Ekholmin toimittamassa kirjassa Graafinen suunnittelu. Tämä kirja liittyi Designmuseossa avattuun näyttelyyn Don’t Shoot the Messenger. Kaj Kalin hehkutti sitä isossa arikkelissa Hesarin kulttuurisivuilla: “Se on näyttelyn tärkein teos, oman sukupolvensa manifesti.”
           Koska kyseessä oli näin merkittävä teos, kävin tietysti hakemassa sen Designmuseosta ja luin mökillämme yhden viikonlopun aikana. Olin hyvin yllättynyt siitä, että en löytänyt Kaj Kalinin hehkuttamaa manifestia mistään. En voinut pitää kirjaa lainkaan näyttelyn tärkeimpänä teoksena, kuten Kaj Kalin, mutta olen huomannut, että olemme monista asioista aivan eri mieltä.
           Siksi kirjoitin spontaanisti silloin pari sähköpostiviestiä näyttelystä ja tästä Ekholmin ainutlaatuisesta teoksesta. Ensimmäinen keskustelukumppani oli nuoren sukupolven kokenut ja arvostettu suunnittelija, jonka toimisto on tehnyt vakuuttavaa työtä visuaalisen yrityskuvan uudistusprojekteissa. Toinen henkilö, jolle lähetin kaksi viestiä oli professori Marja Seliger.
           Kun Johannes Ekholm on nyt julkaissut nämä yksityisesti lähettämäni viestit blogissaan, on ehkä paikallaan kertoa, aiheuttiko hänen kirjansa “vanhemman sukupolven suunnittelijoiden piirissä itkua ja hammasten kiristystä”, kuten hän nyt blogissaan väittää. Ei aiheuttanut. Ei edes sekään, mitä mies nyt blogissaan “tekstiään visualisoiden” värikkäästi kirjoittaa.

———

Ensimmäinen viesti Marja Seligerille 20.11.2013

Arvoisa Professori

Luettuani tässä joitakin viikkoja sitten Johannes Ekholmin kirjan Graafinen suunnittelu, haluaisin esittää teille muutamia kysymyksiä Designmuseossa avoinna olevasta näyttelystä Don’t Shoot the Messenger, sekä erityisesti tästä kirjasta, jonka Kaj Kalin nosti Hesarin kulttuurisivuilla vahvasti esille.
           Olen pahassa flunssassa enkä myöskään ole vielä vieraillut näyttelyssä, mutta kirjan olen lukenut, ja siitä haluaisin kuulla kommenttinne. Kertokaa ne joskus täysin luottamuksellisesti minulle, mikäli kiinnostuksenne ja aikanne sen suinkin sallii.
           Mitä piditte kirjasta ja sen sisällöstä? Vastasiko se nimeään ja alaotsikon lupaustaan: käytännöt, tekniikat, strategiat? Antoiko kirja mielestänne hyvän kuvan graafisesta suunnittelusta ammattina, suunnittelun strategisesta ajattelusta, tai suunnittelijoiden asenteista ja vastuullisuudesta ihmisinä? Oliko kirja mielestänne hyvä lukukokemus? Mihin laatuluokkaan sijoitatte sen suomalaisen kirjallisuuden saralla?
           Minulle lukijana, ja elämäni graafisen suunnittelun parissa viettäneenä, syntyi siitä kyllä käsitys, mutta haluaisin peilata omia ajatuksiani professorin mietteisiin aiheesta. Ehkä ne auttavat minua orientoitumaan asiaan toisin kuin ensivaikutelma Kaj Kalinin kirjoituksesta Hesarissa sekä tästä ”teoksesta” loi. Odotan kiinnostuneena vastauksia kysymyksiini. Ja haluaisin mielelläni esittää myös omat kommenttini kirjasta, ja joskus sopivan tilaisuuden tullen keskustella aiheesta kanssanne Helsingissä.

Ystävällisin terveisin
Erkki Ruuhinen,
entinen nuori suunnittelija

———

Meiliosoitteisto The Young Lions

Joitakin viikkoja sitten loin sähköpostiosoitteiston, johon keräsin muutamasta toimistosta nuoria suunnittelijoita, lähinnä graafikkoja, ja annoin ryhmälle nimen The Young Lions. Lähetin ryhmälle vain yhden viestin 16.3.2015 ja sain ryhmään kuuluvalta Johannes Ekholmilta jo 18.3. pyynnön: “Moi, haluaisin, että minut poistetaan tältä sähköpostilistalta.” Vastasin hänelle heti:

Arvoisa nuorempi kollega Johannes Ekholm

Toiveesi toteutuu. Poistan nimesi. Keskinäinen yhteytemme loppuu tähän, ennen kuin se alkoikaan. Siitä huolimatta lähetän tiedoksesi pienen vestiketjun, jonka vuoksi halusin vaivata sinua viesteilläni… ja siksi lähetän myös sen tiedoksesi. Se on kriittinen kirjaasi ja ajatuksiasi kohtaan.
           Näyttely Don’t Shoot the Messenger Designmuseossa oli kiinnostava, mutta antoi epäsuorasti sen kuvan, että graafisen suunnittelun ja kuvataiteen välinen yhteys olisi Suomessa aiemmin ollut lähes olematon, ja että vasta nyt tässä näyttelyssä tämä laajempi yhteys olisi oivallettu.
           Hiukan yllättävää oli myös pohdinta, jossa eettisiä vaatimuksia omaan työhön ei olisi ilmennyt aiemmin – ja että tämäkin näkemys olisi syntynyt vasta Johannes Ekholmin ajattelun tuloksena. Sitäkään ajatusta en voi allekirjoittaa. Mutta ymmärrän, että tarkastelemme elämää, työtä ja omaa ammattiamme aivan eri näkökulmista, ja siksi näemme ne ilmeisesti jossain määrin eri tavalla.
           Eettisten vaatimusten esittäminen on tietysti aina paikallaan, mutta hiukan pelottavaa ja ajallemme ominaista on se, että esittäjä ei kohdistaa niitä omaan elämäänsä ja toimintaansa, ennen kuin esittää vaatimuksia laajoille joukoille – ja koko ammattikunnalle. Kirjasi sisällön perusteella tulin siihen käsitykseen, että vaatimusten esittämisen tärkeysjärjestys saattaisi olla jopa hiukan virheellinen.
           Mutta hyväksyn silti myös ajatuksen, että johtopäätökset kirjastasi ja sinun elämästäsi ovat virheellisiä. Jos kirjoituksesi olivat fiktioita – käsitykseni oli virheellinen. Jos ne olivat faktaa – toivotan sinulle onnea ongelmien ratkaisemisessa. Olet terävä mies – ja siksi sinulla tulee olla korkeita eettisiä vaatimuksia myös omaa toimintaasi kohtaan – kuten kaikilla ihmisillä.

Ystävällisin terveisin Erkki Ruuhinen

———

Toinen viesti Marja Seligerille 9.12.2013

Hyvä Marja Seliger

Kiitän viestistä ja kommenteista. Luin kirjan muutama päivä Hesarin jutun jälkeen ja olin hyvin yllättynyt. Hesarissa hehkutettu kirja ei vastannut mihinkään kirjan kannessa esitetyistä sisältömääreistä. Luin kirjan hyvin vastentahtoisesti loppuun asti ja joudun toteamaan: se on huonoin koskaan lukemani kirja. Se antoi varsin pinnallisen, ikävän ja vastenmielisen kuvan graafisen suunnittelijan työstä sekä ilmeisen hyvän kuvan kirjan toimittajan kyvyttömyydestä elää ja hallita omaa elämäänsä vastuullisesti.
           Kävin näyttelyssä vasta viime keskiviikkona ja näyttelyhän oli varsin mielenkiintoinen, mutta olen täysin eri mieltä Kaj Kalinin kanssa siitä, että Johannes Ekholmin toimittama kirja olisi näyttelyn merkittävin teos. Mutta ymmärtääkseni Kalinilla on ollut aina suuri tarve nostaa ”tuntematon kyky kuuluisuuteen”, vaikka nyt se tapahtuu alueella, jossa Kaj Kalinin tiedot ja kompetenssi eivät ole ehkä kirkkaimmillaan.
            Vaihdoin kirjasta mielipiteitä erään nuoremman polven tunnetun suunnittelijan kanssa, joka esitti sitä kohtaan varsin ankaraa kritiikkiä. Saatuani hänen kommenttinsa neutraaliin tiedusteluuni kirjoitin hänelle omat kommenttini. Lähetän ohessa ne tiedoksi teille, arvoisa professori, koska ohjaatte jatko-opiskelijoita väitöskirjatutkimuksissa. Mitä kirjoitin? Lähetän vastaukseni luottamuksellisena, mutta haluaisin esittää kyllä omat käsitykseni Grafian lehdessä tai blogissani. Kun lähetin viestin keskustelukumppaneilleni otsikoin sen seuraavasti:

———

Kyll mää vaa ni kauhia paljo ihmettelen,
totesi aikonaan Tuntemattomassa Hietanen.

Ensin sitä Kaj Kalinin kirjoittamaa isoa juttua Hesarissa, jossa puhuttiin nuorten suunnittelijoiden manifestista, ja sitten saatuani kirjan, sen sisältöä. Olin hyvin yllättynyt ja pettynyt. En löytänyt manifestia mistään.
           Näinkö asiat nähdään tänään nuoren sanoilla selittävän graafikon toimesta, joka on ilmeisesti (kirjasta syntyvän vaikutelman mukaan) sekaantunut huumeisiin, käy psyykehoidossa, ja joka ei osaa hoitaa edes omia asioitaan vastuullisesti. Tällainenko mies esittää meille nyt vaatimuksia, miten suomalaisten graafikoiden olisi tullut työssään suuntautua. Ilmeisesti sama mies olettaa, ettei eettistä pohdintaa ole harrastettu lainkaan menneillä vuosikymmenillä Suomessa – yhdenkään graafikon toimesta –– saati eettisesti arvostettavia tekoja.
           Olin suorastaan – lähes – loukkaantunut. Päätin lukea kirjan alusta loppuun asti saadakseni kokonaiskuvan tekijän ajattelusta. Luulen saaneeni sen. Kyseessähän on ilmeisesti fiksu mies, joka tuskailee sen kanssa, että on tullut valinneeksi väärän ammatin. Ja siksi esittää ammatillemme vaatimuksia, jotka ovat täysin epärealistisia. Hyväksyn ammattiin kohdistuvan kritiikin, mutta pidän vaatimusta ”taistella graafikon työlle selvästi suurempaa moraalista vaikuttavuutta kaikissa tehtävissä” kyllä taisteluna tuulimyllyjä vastaan.
           Graafikon työ ei ole pelkkää konsultaatiota, eikä lainkaan pelkkää maailmanparantamista, vaan valtaosin palvelua markkinointiviestinnän, mediabisneksen, kustannustoiminnan, tuotesuunnittelun ja julkisen visuaalisen miljöön suunnittelun yhteydessä, jossa työn maksajina toimivat kaupalliset yritykset. Jos tätä tosiasiaa ei halua hyväksyä on syytä vaihtaa ammattia. Tietysti tämän lisäksi on olemassa marginaalisia sektoreita, joissa suunnittelija voi ilmaista selkeästi omia käsityksiään ja parantaa maailmaa, jos siltä tuntuu, ja toimia suunnittelijana vailla työn asettamia luonnollisia rajoitteita.
           Mutta tästä huolimatta jokainen tiedostava graafikko voi silti antaa panoksen paremman maailman puolesta lähes kaikilla niillä sektoreilla, jotka toimivat markkinatalouden ehdoin, tekemällä työnsä tietoisemmin ja vastuullisemmin. Niin itse aikoinaan yritin toimia. Ja kun halusin parantaa maailmaa, tein lahjoituksena ilmaistyötä yleishyödyllisille järjestöille kuten Punainen Risti, Pakolaisapu, jne. Nyt seniorina autoin, ennen oman yritykseni lopettamista, erästä yhteiskuntakriitikkoa taistelussa liberaalia markkina-
taloutta vastaan. Teimme miehelle talkootyönä blogin, jossa hän voi julkaista kirjoituksiaan. Kyseessä on graafikko Ari Ojapelto. Tässä linkki miehen blogiin http://ariojapelto.blogspot.fi/

———
Toisin sanoen graafikko voi puhua ylevistä eettisistä aikomuksistaan tai olla puhumatta ja toteuttaa silti niitä. Itse arvostan enemmän työtä hyvien asioiden puolesta kuin pelkkiä sanoja, filosofisten käsitteiden ja lausumien pyörittelyä – briljeerausta ”laajan lukeneisuuden” avulla.
           Ainut (ammatillisesti) järkevä jakso tässä kirjassa oli Kokoro&Moin graafikoiden juttutuokio. Se paljasti myös, että kirjoittajalla on ilmeisesti veli, graafikko, jonka mielipiteet olivat järkeviä. Huomionarvoista oli myös Tston muiden graafikoiden pelko tulevaa julkaisua kohtaan. He halusivat vetää rajaa, ettei kyseessä ole Tston virallinen kanta ammattiin ja suunnitteluun, vaan kyse on Johannes Ekholmin omista mielipiteistä. Näitä mielipiteitä leimaa grandiositeetti – kuvitelma suuresta lähetystehtävästä, jossa kaikki ns. ”tavallisesti ajattelevat” ovat jälkeenjääneitä. Tämä piirre esiintyy aina hyvin vahvana päihderiippuvaisten ihmisten mustavalkoisessa ajattelussa.
           Olin hyvin yllättynyt kirjan sisällöstä, ja vaikka luen paljon, pidän kirjaa huonoimpana teoksena jonka olen koskaan lukenut. Minun piti ponnistella voittaakseni vastenmielisyyteni, että sain luettua kirjan yhtenä viikonloppuna loppuun asti. Tässä lyhyet kommenttini. En löytänyt uuden sukupolven manifestia mistään.

Parhain terveisin Erkki Ruuhinen

PS. Jos haluatte, voitte välittää tämän viestin Kaj Kalinille ja Marjatta Itkoselle.

———

Argumentum ad hominem

Miksi yksityisessä viestissäni kerroin huomioistani, jotka välittyivät Johannes Ekholmin kirjasta, leimaavat teoksen sisältöä ja toimittajan omaa elämää, ja joista Ekholm toteaa blogissaan: ”Ad hominem syytökset ja elämänvalintojani koskevat arvailut jätän omaan arvoonsa”.
           Graafisen suunnittelijan työ on vaativimmillaan esimerkiksi yrityskuva-
konsultin työssä, joka on luottamukseen perustuvaa toimintaa isojen yritysten ja organisaatioiden ylimmän johdon kanssa. Suunnittelijan luottamusta ei lisää Johannes Ekholmin teoksen välittämä kuva suunnittelijasta.
           Ymmärrän hyvin myös sen, miksi Tston toiset graafikot halusivat sanoutua irti Ekholmin teoksesta. He eivät ajattele ja toimi julkisuudessa yhtä vastuuttomasti kuin Ekholm. He pelkäsivät Ekholmin mielipiteitten leimaavan koko toimiston toimintaa ja luovan mielikuvaa, että toimisto tarjoaa vain “biletystä ja pössyttelyä Punavuoressa”.
           ”Jossain vaiheessa kolleegani Tsto:lla irtisanoutuivat kirjaprojektista, koska kokivat, että siinä oli enemmän kyse minun “omasta terapiakeskuste-
lusta” kuin yleispätevästä tai firman intressejä vahvistavasta toiminnasta”, kirjoittaa Ekholm. Itse olisin tehnyt saman valinnan.
           En esittänyt Ekholmin elämänvalinnoista syytöksiä, vaan huomioita, jotka vaikuttavat miehen maineeseen ja uskottavuuteen suunnittelijana vaativissa tehtävissä myös asiakkaiden piirissä. Kysymys on samasta asiasta kuin kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen toiminnassa oman julkisuuskuvansa kehitykseen kuluneen vaalikauden aikana. Rohkenen olettaa, että mies ei tule enää valituksi kohta pidettävissä vaaleissa.
           Ja tästä syystä kaikki menestyvät graafiset suunnittelijat vaalivat omaa julkisuuskuvaansa hyvin huolellisesti, eivätkä leimaa omaa ammattiaan Ekholmin teoksen kaltaisilla kirjoituksilla. He eivät ammu omaan jalkaansa kuten Ekholm. Se ei edistä ammatissa menestymistä.

———

Kommentteja Ekholmin blogikirjoitukseen

”Kirjaa valmistaessani en, muistaakseni ainakaan, kokenut haluavani ensi-sijaisesti aiheuttaa sillä pahennusta”, kirjoittaa Ekholm. Ei Ekholm herättänyt pahennusta, eikä itkua, eikä hammasten kiristystä, kuten hän olettaa. Ainut syy minulle huomioida näyttely ja tämä teos johtui Kaj Kalinin hehkutuksesta ja Hesarin kulttuuritoimituksen arvostelukyvyttömyydestä arvioida sen aiheellisuutta.
           Samaan näköharhaan sortuu myös Ylen Kultakuumeen toimittaja, joka kirjoitti “Graafinen suunnittelu on totuus uudesta työstä”. Tämä näköharha on ymmärrettävää, koska Kultakuumeen nuoriin toimittajiin vetoaa Ekholmin elämäntyyli, ekshibitionismi, avoimuus ja nuorten toimittajien kuvitelma graafisesta suunnittelusta ”muodikkaana biletysammattina”.
           ”Jos kirjan nimen ja sisällön välinen ristiriita ei näyttäydy lukijalle vähintäänkin sarkastisena, niin ei selity hänelle varmasti moni muukaan kirjan ominaispiirre”, kirjoittaa Ekholm. Ilmeisesti teos ei halunnut olla ymmärrettävä kirjallinen teos, eikä manifestikaan, ja juuri tämä, ettei tekijän tarkoitusta ymmärretä, tekee siis siitä ”tapauksen ja manifestin” – nuoren sukupolven avainteoksen. Ja siksi Kalin kirjoitti: ”Tällaista ei ole muotoilun alalla aikaisemmin koettu”.
           ”Minään “manifestina” en sitä pidä, ainakaan sanan tavanomaisessa mielessä. Eikä se varsinaisesti ole mikään romaanikaan, vaikka sen voi sellaisena toki lukea. Ei se ole instituutiokritiikkiäkään”, kirjoittaa selityksenä nyt Ekholm. Toisin sanoen Ekholm vetää maton Kaj Kalinin hehkutuksen alta ja osoittaa Hesarin olleen tekstin julkaistessaan arvostelukyvytön.
           Johannes Ekholmin ja suunnittelutoimisto Tston tiet ovat eronneet, ja hän on siirtynyt pois ryhmän muonavahvuudesta. Onnitteluni tästä. Teos on siis tuottanut näkyviä tuloksia.

———

Lopuksi

Ilmeisesti Johannes Ekholm yrittää loikata Kaj Kalinin hehkutuksen ja Juha Siltalan työelämän huononemista koskevan asiantuntemuksen avulla, graafikon tontilta suoraan suomalaisen älymystön huipulle. Hän laukaisee ”Graafisen suunnittelun manifestin” – kummankin miehen panoksen avulla – ylös taivaalle, valaisemaan graafisen suunnittelun prekariaatin taivalta – liberaalin markkinatalouden kurimuksesta – kohti ihanaa ja vastuutonta vapautta.
           Voimme jäädä vain odottamaan, että Ekholmin manifesti on lajissaan yhtä vaikuttava ja voimallinen kuin Karl Marxin Kommunistinen manifesti 1848 tai Andre Bretonin Surrealismin manifesti 1924 tai Martti Lutherin manifesti Wittenbergin kirkon ovessa 1517, ja ehkä se kokoaa myös yhtä laajat joukot uusprekariaatin edustajia taistelemaan liberaalia markkinataloutta vastaan kuin nämä vanhat manifestit omana aikanaan.
           Jäämme siis odottamaan suuria yhteiskunnallisia mullistuksia.

Erkki Ruuhinen,
entinen nuori suunnittelija

PS. Professori Marja Seliger antoi myös lyhyen lausunnon Johannes Ekholmin teoksesta, mutta ehkä jätämme sen tässä yhteydessä omaan arvoonsa, koska en ole pyytänyt lupaa sen julkaisemiseen.