Paul Cézanne & Sainte-Victoire

Olen nuoruusvuosieni jälkeen tehnyt uuden tutustumismatkan Paul Cézannen taiteeseen ja yrittänyt selvittää, kuinka puutteellisesti aikalaiset ymmärsivät taiteilijaa, hänen maalauksiaan, ajatuksiaan ja taiteellisia pyrkimyksiään – ja miten taiteilijaa on ”yritetty selittää” myöhemmin.
           Vuosi Cézannen kuoleman jälkeen nuori maalarikirjailija Emile Bernard julkaisi Le Mercure de Francessa muistelmansa mestarista sekä häneltä saamansa kirjeet. Artikkeli ilmestyi samaan aikaan, kun 1907 Pariisin Syys-
salongissa avattiin Cézannen retrospektiivinen näyttely.
           Kirjailija Rainer Maria Rilke, joka ihastui Paul Cézannen maalauksiin tässä näyttelyssä, ja joka oli lukenut Emile Bernardin artikkelin, kirjoitti puolisolleen taiteilijasta:
           ”Maalarikirjailija (Bernard)….on johtanut Cézannen kirjeissään ilmaisemaan ajatuksiaan kuvataiteesta; mutta näitä iäkkään taiteilijan kirjeitä lukiessa huomaa, kuinka kömpelölle tasolle hänen ajatuksensa ovat jääneet ja kuinka kovasti hän inhosi tätä ajatustenvaihtoa. Hän ei osannut ilmaista oikein mitään. Lauseet venyvät, sotkeutuvat, menevät sekaisin ja solmuun, ja hän hylkää ne lopulta raivoissaan.”

Tämä sama käsitys Cézannen kyvyttömyydestä ilmaista omia ajatuksiaan väikkyy John Rewaldin toimittamassa ja vuonna 1937 julkaistussa Paul Cézanne: Kirjeenvaihto -teoksessa, josta julkaistiin uusi täydennetty laitos 1978. Suomen Taiteilijaseura julkaisi teoksen suomenkielisenä 1984. Olen poiminut lainaukset pääosin tästä teoksesta.
           Aikalaisten ymmärtämättömyys Paul Cézannen taidetta kohtaan,
ja sen arviointi taiteilijan persoonallisuuden perusteella, näyttäytyy myös Cezannen nuoruudenystävän kirjailija Emile Zolan omaelämäkerrallisia aineksia sisältävässä teoksessa L’OEuvre, jossa on kirjailijan kuvaus taide-
maalari Claude Lantierista.
           ”Lantierin, tuon nerokkaan, mutta epätäydellisen sekasortoisen, kykene-
mättömän, hullun, sanalla sanoen epäonnistuneen taiteilijan ja Cézannen välinen ilmeinen samankaltaisuus lienee paljastanut Paul Cézannelle sen, miten vähän Zola ymmärsi hänen pyrkimyksiään. Tämä teos aiheutti taiteilijalle suuren pettymyksen ja syvän surun, ja katkaisi 30 vuotta kestäneen lämpimän ystävyyden.”

           Paul Cézanne kirjoitti 4. huhtikuuta 1886 Emile Zolalle: ”Rakas Emile. Sain juuri L’OEuvren, jonka ystävällisesti lähetit minulle. Kiitän tekijää tästä oivasta muistamisen osoituksesta – ja pyydän, että hän sallii minun puristaa kättään entisaikain muistoksi.”

Mutta oliko Cézanne tosiaan kyvytön ilmaisemaan ajatuksiaan? Vai eivätkö aikalaiset osanneet arvostaa niitä? Olisiko Cézannen pitänyt olla seurallinen ja julkisuushakuinen, että häneen henkilönä ja hänen ajatuksiinsa taiteesta olisi kohdistettu arvostava huomio? Pitääkö taiteilijan olla ajatustensa kauppias, ja etevä filosofi, jos hän haluaa olla vain hyvä maalari?
           Taidearvostelija Gustave Geffroy lainasi esseekirjassaan Le Coeur et l’Esprit ilmeisesti Cézannen ajatuksia, kuitenkaan kertomatta teoksessaan keskustelukumppaninaan olleen taiteilijaa nimeä.
           ”Luonto toimittaa minulle ainekset, tällä taivaankappaleella se on ihmisen nauttima harvinainen etuoikeus. Se avaa silmämme kuten muidenkin olentojen, näkymälleen ja antaa meille aistit nauttia siitä. Luonto varustaa meidät kuten kaikki olennot aivoilla, joista tulee aistimustemme kohtauspaikka. Mutta tajuamme hyvin, että ihmisen älyllisyys yksin voi yhdistää tosiasiat ja johtaa sattumista mahdolliset oletukset ja yleiset lait. Juuri tämän meidän osaksemme tulleen ajatusten ylivallan ansiosta olemme kohtaloamme voimakkaampia ja saatamme pysyä hengissä.” (……)
           ”Olen pohdiskellut, tulisiko tämä niin lyhyt meille suotu aika – päästä yhteyteen asioiden kanssa – paremmin käytetyksi, jos yrittäisimme ymmärtää kokonaisuudet ja sulattaa itseemme kaiken saavutettavissa olevan. Liikaa ajattelevat aivot ovat liian raskas taakka ruumiille.” (…….)
           ”Itsessäni nuoruus suree lyhenevää elämää, se hallitsee minussa jäljellä olevia voimia, se haluaa nauttia viimeisistä auringonpilkahduksista, kaikesta mikä on kerran jätettävä, vehreydestä, vedestä, tuulesta, aamusta, illasta, se haluaa vielä nähdä, vielä rakastaa ennen katoamistaan.”

           Paul Cézanne lähetti Pariisista 31. tammikuuta 1895 Gustave Geffroy’lle kirjeen, jossa hän kirjoittaa: ”Hyvä herra. Olen lukenut edelleen esseekirjaanne Le Coeur l’Esprit, johon kirjoititte niin kovin myötämielisen omistuksen minulle. Sitä lukiessani olen oppinut ymmärtämään, minkä kunnian minulle soitte. Pyydän teitä muistamaan minua vastaisuudessakin, myötämielisyytenne on minulle kallis.”
           Paul Cézanne oli siis arvostanut tapaa, jolla Geffroy oli lainannut hänen ajatuksiaan laittamalla ne kirjassaan erään vanhuksen sanomiksi – ajatuksia, joiden arvellaan muistuttavan Cézannen Givernyssä kirjailijalle esittämiä ajatuksia elämästä ja taiteensa lähtökohdista. Vaikka kirjan lauseet olivat Geffroyn muotoilemia, niin eivätkö ne kerro Paul Cézannen kyvystä ilmaista mielenkiintoisesti ja kauniisti ajatuksiaan?

Paul Cézanne oli lähettänyt samalle taidearvostelijalle jo 26. maaliskuuta 1894 lyhyen kirjeen, jossa hän totesi: ”Hyvä herra, Luin eilen pitkän tutkielman, missä yritätte valaista maalauspyrkimyksiäni. Haluan ilmaista kiitollisuuteni minulle osoittamastanne ymmärtämyksestä.”
           Tästä huolimatta vain pari vuotta myöhemmin, 30. huhtikuuta 1896, Paul Cézanne kirjoitti Joachim Gasquet’lle samasta taidearvostelijasta tuskastuneena:
           ”Mutta kiroan Geffroyt ja muutamat muut, jotka viidenkymmenen frangin jutun vuoksi ovat suunnanneet yleisön huomion minuun. Koko elämäni olen tehnyt työtä ansaitakseni elatukseni – mutta luulin, että voisi maalata hyvin vetämättä huomiota yksityiselämäänsä. Tietysti taiteilija pyrkii älyllisesti korkealle, mutta ihmisen on jäätävä varjoon. Mielihyvä on saatava työstä. Jos minusta olisi riippunut, olisin jäänyt nurkkaani muutamien ateljeetovereideni seuraan, joiden kanssa meillä oli tapana juoda lasillinen.”

Nuorelle maalarille Charles Camoinille hän kirjoittaa 3. helmikuuta 1902 näin rohkaisevasti:
           ”Onnittelen, että teidän rouva äitinne on kanssanne, hän on ikävän ja masennuksen hetkinä varmin henkinen tukenne ja elävin lähde, josta voitte ammentaa uutta rohkeutta taiteelliseen työhönne. Sillä siihen on pyrittävä – ei tarmottomasti ja pehmeästi vaan rauhallisen sitkeästi – mikä johtaa tarkkaan oivaltamiseen, ja on tarpeen ohjaamaan vakaasti elämää.”
           Toiselle nuorelle maalarille, Emile Bernardille, joka oli Cézannen ihailija ja joka yritti käydä taiteesta teoreettisia keskusteluja Paul Cézannen kanssa hän kirjoitti 15. huhtikuuta 1904:
           ”Käsitelkää luontoa sylinterin, pallon, kartion keinoin, kaikki perspek-
tiivissä siten, että esineen tai tason jokainen sivu suuntautuu keskipisteeseen. Samansuuntaiset linjat vaakatasossa antavat ulottuvuutta, joko poikki-
leikkauksen luonnosta tai näkymästä, jonka Pater Omnipotens Aeterne Deus levittää nähtäväksemme.”(…….)

           ”Kohtisuorat linjat tässä tasossa antavat syvyyttä. Kun meille ihmisille luonto on enemmän syvyyttä kuin pintaa, tarvitsemme punaisten ja keltaisten värien lisäksi riittävästi sinisiä sävyjä pystyäksemme tajuamaan avaruuden.”
           Cézanne siis antoi nuorelle taiteilijalle ohjeita, kirjoittaen rohkeudesta ja rauhallisesta sitkeydestä, jotka johtavat tarkkaan oivaltamiseen ja ohjaavat vakaasti elämää. Ja toiselle hän kertoi näkemyksestään, kuinka luontoa tuli maalattaessa visuaalisesti käsitellä.

Mitä ranskalainen filosofi (fenomenologi) Maurice Merleau-Ponty kertoo taiteilijasta vuonna 1945 teoksessaan Cézannen epäily. Tämä analyysi
Paul Cézannen taiteesta syntyi rinnan hänen filosofisen pääteoksensa La Phenomenologie de la perception kanssa, ja siinä hän kirjoitti:
           ”Häneltä kului sata työrupeamaa yhteen asetelmaan, mallin kanssa sata viisikymmentä istuntoa yhteen muotokuvaan. Mitä me kutsumme hänen teoksikseen, ei ollut hänelle kuin maalaamisen harjoitusta ja (päämäärän) lähestymistä.”
           Syyskuussa 1906, 67 vuoden iässä ja kuukautta ennen kuolemaansa Cézanne kirjoittaa: ”Tunnen olevani niin sekavassa mielentilassa, niin poissa tolaltani, että olen hetken aikaa luullut, ettei heikko järkeni kestä sitä.”(…….)
           ”Nyt näyttää, että voin paremmin ja että näen selkeämmin mihin harjoitukseni suuntautuvat. Saavunko päämäärään, jota olen niin etsinyt ja niin pitkään tavoitellut? Harjoittelen aina luonnon mukaan ja minusta näyttää, että edistyn, tosin hitaasti.”

           Tästä taidehistoriallisesta analyysistä Irmeli Hautamäki kirjoittaa: ”Merleau-Ponty piti Cézannea, samoin kuin Proustia, Balzacia ja monia muita yhtä paljon filosofeina kuin itseäänkin. He tekevät taiteessaan samaa kuin hän filosofiassaan: ilmaisevat ja tuovat esiin merkitystä ja totuutta.”


Aikalaiset, jotka eivät olleet vakuuttuneita Cézannen taiteesta, tuomitsivat hänet taiteilijana hänen persoonallisuutensa vuoksi. Nuorempi polvi ihaili Cézannea ja yritti selvittää hänen ajatteluaan ja taidefilosofiaansa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Sen jälkeen Merleau-Ponty tarkasteli arvostavasti Cézannea – mutta fenomenologisen filosofian sävyttämien näkemysten valossa.
           Olisiko aikalaisten ollut mahdollista nähdä syyt, jotka johtivat Cézannen eristäytymiseen ja erakkoelämään Aix-en-Provencessa? Cézanne epäili kutsumustaan ja pankkiiri-isä vastusti taiteilijauran valintaa. Hän oli täysin riippuvainen isänsä antamasta taloudellisesta tuesta, ja hän oli pitkään kokenut jatkuvaa torjuntaa Pariisin taide-elämässä.
           Eivätkö kaikki nämä syyt selitä eristäytymistä, ja vetäytymistä yksinäisyyteen. Mutta ehkä sen lisäksi Cézanne tarvitsi ympärilleen luontoa, tilaa, ja hiljaisuutta – oman visuaalisen ajattelunsa kypsymiseen aikaa ja rauhaa.
           Ja mitä tästä kaikesta seurasi? Menestys. Cézanne saavutti menetystä Pariisissa vasta vuonna 1895 ollessaan jo 56-vuotias, näyttelyssä, jonka pitämiseen Ambroise Vollard taipui vasta Camille Pissaron ja hänen taiteilija-
ystäviensä painostuksesta. Tästä näyttelystä alkoi Cézannen menestys.

Paul Cézannea pidetään ”modernin taiteen isänä”. Esimerkiksi Pablo Picasso piti häntä tärkeimpänä esikuvanaan. Omana elinaikanaan Cézanne sai vain vähän huomiota, mikä johtui hänen epäsovinnaisesta maalaustyylistään, sekä toisaalta hänen julkisuutta karttavasta luonteestaan.
           Cézannesta kehittyi vähitellen ”Aixin erakko”, omalaatuinen, yksinäi-
syydessä viihtyvä mies, joka vietti lähes kaiken aikansa Provencen maastossa sopivia aiheita etsiskellen. Erityisen viehtynyt hän oli Sainte-Victoire -vuoreen, josta hän maalasi kymmeniä eri versioita. Vuoressa oli se hyvä puoli, että se pysyi paikallaan – eikä koskaan kyllästynyt olemaan mallina.
           Paul Cézanne yritti luoda taiteelleen määritelmää ja sanallista selitystä, ja maalaaminen oli vain harjoittelua niitä teoksia varten, jotka joskus syntyisivät, kun käsitteistö olisi luotu ja hän voisi asettaa näytteille teoriansa. Teoriaa ei koskaan syntynyt – syntyi vain maalauksia.
           Paul Cézannen elämäntyö, varsinkin hänen myöhäistuotantonsa, on vaikuttanut voimakkaasti 1900-luvun modernin maalaustaiteen historiaan. Sen tunnetuimmat edustajat, kuten Auguste Renoir, Paul Gauguin, Henri Matisse, Pablo Picasso, Gerorges Braque, Robert Delaunay, Wassily Kandinsky, Piet Mondrian, Kazimir Malevitš, Jean Bazaine, Paul Klee, Willi Baumeister, Ad Reinhardt, Per Kirkeby, Jasper Johns….ja monet muut ovat saaneet vaikutteita Cezannen töistä, tai tehneet toisintoja hänen maalauksistaan – Hommage à Paul Cézanne & Sainte-Victoire.

Erkki Ruuhinen

Paul Cézanne oli ensimmäinen taiteilija, joka teki minuun 17-vuotiaana suuren vaikutuksen. En osaa varsinaisesti selittää miksi, mutta jostain syystä Cézannen tapa käsitellä ”aihetta ja kuvapintaa” jätti minuun jälkensä. Kuvapinta on
siitä lähtien kiehtonut mieltäni. Ja siksi olen tehnyt pienen retken väripintojen maailmaan ja antanut aiheesta tehdyille kuville ja niistä kootulle stillvideolle nimen Sainte-Victoire. Kuvissa ei ole kuitenkaan tunnistettavissa Paul Cézannen mallina ollut vuori – ainoastaan ajatus vuoresta – ja harjoitelmia siitä.