Väkisinkin minulle tulee nostalginen mieli. Eikä siinä liene mitään pahaa: on hienoa että on ylipäätään saanut elää niin rikkaan elämän että on jotakin myönteistä muisteltavaa. Ja tämä akvarellini Erkki Ruuhisesta, ystävästäni Erkistä, työtoveristani vuosikymmenten takaa, on myönteistä muisteltavaa, pakottomalla, makeilemattomalla, todella tavalla.
Jos olisin kokoamassa omaa listaani YLE Radio 1:n ´Näistä levyistä en luovu´ -ohjelmaan, yksi valinnoistani olisi eittämättä Frank Sinatran ”It was a very good year”. Kun laulun sanoissa päästään ´elämän syksyyn´, Gordon Jenkinsin huikean koskettava sovitus tarraa ihmissielun ytimiin:
… ”But now the days are short,
I´m in the autumn of my years,
and I think of my life as vintage wine
from fine old kegs,
from the brim to the dregs,
it poured sweet and clear
it was a very good year.”
…”elämänvaellukseni on kuin vuosikertaviiniä,
vuosien maustamista lekkereistä,
piripinnasta pohjimmaisiin pisaroihin
olen sen täytenä juonut…”
Käännös on paitsi tarpeeton, myös vapaamuotoinen. Tekstiä olisi tullut rakentaa toisin jos sen olisi halunnut sovittaa musiikkiin. Mutta tänä aamuna, tätä kirjoittaessani, en olekaan raapimassa riimejä levy-yhtiölle vaan enemmänkin itselleni, Erkille, ja meille kaikille joille on kertynyt vuosirenkaita jo yli välittömän oman tarpeen. Nostalgiaan kun tarvitaan kypsytysaikaa, ajallista kaarta ja perspektiiviä.
Intensiivisin yhteistyövaiheeni Erkin kanssa osui 1970-luvun loppupuolen vuosiin, A&L:lle, ja 1980-alkuun. Meillä oli kaksi pöytää, vastakkain, kiinni toisissaan. Mikään mitä tapahtui tai jäi tapahtumatta, ei jäänyt toiselta katveeseen. Löysäilyyn ei ollut varaa – jos ei kyllä haluakaan. Olin jo ehtinyt nähdä että tuon ajan toimistoissa oli toisenlaisiakin maailmoja, maailmoja missä tekemisen tarpeen kohdalle iskiessä oli pakko lähteä etsimään varsinaisia tekijöitä – niin graafikoita kuin kirjoittajiakin – ´vanhankellareista´ ja muista luovan suunnittelun ´sivukonttoreista´.
Erkkiä ei tarvinnut haeskella, ikinä. Hän istua tikitti pöydän toisella puolen, sveitsiläisen laatukellon luotettavuudella, aina paikalla, aina ajassa.
Ja oli toinenkin asia jota Erkin kanssa ei koskaan tarvinnut haeskella: ´idikset´. Niitä ei tarvinnut haeskella, koska emme tarvinneet niitä. ´Idea´ mihin tahansa luovaan ratkaisuun, riippumatta siitä onko kyse graafisesta suunnittelusta tai kirjoittamisesta tai näiden yhdistelmästä, löytyy aina vain kaivamalla, perehtymällä pohdinnan kohteena olevaan asiaan vain perusteellisemmin ja perusteellisemmin. Kun aikansa kaivaa, terävällä hakulla ja etsivällä silmällä, aina löytyy! Hyvä suunnittelu, konkreettisiin tuloksiin tähtäävä suunnittelu, ei koskaan perustu irtoidiksiin vaan faktoihin, tietoon.
Olen saanut omien vuosien mittaan tilaisuuden työskennellä lukuisien muidenkin graafikoiden kanssa. Joukkoon mahtuu muutama kymmen suomalaista, useita ruotsalaisia, brittejä, saksalaisia, ranskalaisia, jokunen jenkkikin. Ja tunnen suoranaista tarvetta sanoa – niin kauan kuin se nyt ylipäätään on mahdollista – että Erkki on kyllä kaikkien näiden graafikoiden joukossa aivan omassa sarjassaan. Ikinä ei ole ollut hänen kanssaan vaaraa ajautua revolveri ohimolla -tilanteisiin, presentaatiota edeltävien viimeisten iltojen ahdinkoon. Ikinä ei ole tarvinnut tuskailla sitä, etteikö ratkaisua löytyisi. Tai että se jäisi vaille asianmukaisia perusteluja, ilmaan, pelkän mutun varaan.
Erkki työsti (ja työstää onneksi yhäkin) ratkaisuja, joihin aina on myös perusteet. Tällainen kuva, koska. Tällainen typografia, koska. Tällainen kokonais-ratkaisu, koska.
Jos asiakas sitten joskus osui sanomaan, että ´Mitäpä jos koko juttu ratkaistaisiinkin näin-ja-näin?´, Erkillä oli vastaus valmiina: ´Se ei vaan käy, koska, koska ja koska. (Ja vielä kerran: koska.)´ Vastaansanomattomissa perusteluissa on vain se vika, että ne ovat niin vastaansanomattomia. Kaikki eivät tilanteesta tykkää.
Ei Erkki mikään helppo työkumppani ole, vieläkään. Luikurilla ja puoli-villaisuuksilla ei hänen kanssaan pärjää. Muistan joitakin tilanteita, joissa minä hänen mielestään vetäisin joitakin tekstejä paperille hieman liian helposti, hieman liian nopeasti.
”Tuota noin”, kuului pöydän toiselta puolelta. Katse silmälasien takana oli suora ja sileä. ”Sinulla, Martti, on se ongelma, että kirjoittaminen on sinulle – ainakin hetkittäin – liian helppoa. Kirjoitat joskus liian nopeasti, liian sujuvasti. Mitäpä jos kirjoittaisit vaan paremmin, vaatisit itseltäsi enemmän?”
Jotenkin näin se meni. En loukkaantunut. Tiesin Erkin olevan oikeassa. Ja tästä nyt vihdoin päästään kiinni tämän henkilökohtaisen muistelman varsinaiseen teemaan: ´A bit of a divvy.´
Minun silmissäni, minun kokemuksissani ja minun muistoissani Erkki on ´divvy´. Divvy on englannin puhekielestä löytyvä näpäkkä termi, jonka kantasana on diviner, (mm.) kaivonkatsoja, aarteenetsijä, tulevaisuuden ennustaja. Sanan merkityssisältö on laajentunut ottamaan sisäänsä myös kyvyn erottaa aito epäaidosta, oikea väärästä.
Jos joku muistaa sellaisen brittiläisen menestyssarjan kuin Lovejoy (joka muuten taas on nähtävissä YLE Areenassa), termi saa yhden havainnollisen selvityksensä: Lovejoy oli antiikkikaupan divvy, mies joka tiesi ja tunnisti mikä on aitoa ja mikä taas silkkaa feikkiä.
Erkillä ei toden totta ole mitään muuta yhteistä Lovejoy-karikatyyrin kanssa kuin juuri tämä yksittäinen piirre: hänessäkin on vahvasti, suorastaan synnynnäisesti, ´aimo rahtunen näkijää´, aidon, todellisen ja tärkeän tajuajaa. Harvinainen ominaisuus, voin vakuuttaa.
Niin harvinainen, että Erkki Ruuhinen ei ole mielestäni saanut näissä suomalaisissa kehissä alkuunkaan riittävästi tunnustusta, julkista noteerausta. On hän kyllä tunnustuksia saanut, satamäärin palkintoja ja kunniakirjoja, taiteilijaprofessuurin ja vaikka mitä, mutta sellaista ´perimmäistä verifiointia´ jonka hän olisi ansainnut, sitä hän ei ole mielestäni saanut.
Jo yksin kalligrafian saralla hän on eteeni tulleista graafikoista ylivertaisin. Auta armias: saattoi tulla tarve raapaista kalligrafinen kunnia-kirja, onnittelukortti tai muuta vastaavaa, ja mitä tapahtui? Erkki otti kynän käteensä ja kartongin eteensä, suuntasi silmälasinsa paperiin, nosti toista olkaansa (minkä prosessin muuan toinen suuren luokan graafikko, oivallinen – monien muiden taitojensa ohessa – karikatyristi, Kari Torkler, ikuisti salamannopeana tuokiokuvana paperille, paperille, joka minulla vieläkin on jossakin, toivottavasti!) ja vetäisi tauluun, tuosta noin vain vapaalla kädellä, sellaiset kalligrafiset kiemurat ettei paremmasta väliä!
Tai ajatellaanpa vaikka Erkin Jörn Donnerin filmeihin tekemiä elokuvajulisteita! Jos ne eivät ole tuttuja, niihin kannattaa tutustua. Ne ovat kuin suoraan julistesuunnittelun oppikirjasta: niissä on tunnetta, niissä on sisältöä, ne kertovat jotakin olennaista, ne toimivat niin läheltä kuin kauempaakin katsottuina. Jossakin toisessa yhteiskunnassa Erkki olisi yksin jo näillä ansioillaan Sir Erkki.
Erkistä olisi epäilemättä tullut myös maanmainio juristi. Vaikeaa oli (on) kenenkään nousta hänen listaamiaan argumentteja vastustamaan. Muistan kun pienessä aktivistien piirissä aikoinaan viriteltiin ensimmäisiä rakennuspuita sellaiseen nyt jo instituutioksi muodostuneeseen hankkeeseen kuin Vuoden Huiput, Erkin rooli tässä prosessissa oli aivan keskeinen. Hän työsti paperille kilpailun ensimmäiset säännöt ja ohjeiston. Ja kun minä sitten osaltani ryhdyin editoimaan/jatkotyöstämään näitä papereita, eihän niissä juurikaan ollut ´parantamisen varaa´.
En tunne nykyhetken tilannetta, mutta rohkenen otaksua että kilpailun säännöt ovat yhäkin paljolti samat. Erkki Ruuhisen suhde Vuoden Huippujen perustamiseen on siis sama kuin Thomas Jeffersonin suhde Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseen: keskeinen kirjoittaja.
Jos nyt sinä, arvoisa lukija, olet jaksanut lukea tätä nostalgista muistelmaani näin pitkälle, sanottakoon nyt yksi tunnustus lisää: koen että minulla oli Erkin kanssa aidosti hauskaa, hienoja vuosia, varmaan oman suunnittelijan taipaleeni parhaat vuodet. En ole koskaan sanonut hänelle tätä aikaisemmin, en ainakaan ääneen, joten haluan sanoa sen tässä ja nyt.
Kiitos, Erkki!
Martti Kirsitie
———
Ystäväni Martti
Lämpimät kiitokset kirjoittamistasi muistikuvista. Haluan vastata ystävällisiin muistikuviisi omilla muistoillani – kertomalla muutamia ajatuksia sinusta ja yhteistyöstä kanssasi – ja siksi julkaisen molemmat tekstit tässä peräkkäin.
Muistelen yhteistä aikaamme A&L:llä lämmöllä, ja käsitykseni mukaan meillä oli varsin keskeinen rooli toimiston nousukauden tärkeässä vaiheessa ”pitkien” asiakassuhteiden vaalijoina ja ”toimiston talouden varmistajina”.
Teimme työtä, joka silloin oli hyvin näkyvää Pohjola-Yhtiöille – Pohjolan ja Suomi-Salaman yhdistäessä toimintaansa. Me laajensimme silloin Riskien Hallinta -ajattelun yksittäisestä ruotsalaislähtöisestä vakuutusyhtiön oheistuotteesta koko ryhmän yritysasiakkaisiin suunnatuksi ajatteluksi.
Ei sitä ajattelua luonut silloin markkinointijohtaja Pentti Seppälä, josta myöhemmin tuli Pohjolan toimitusjohtaja, eivätkä mainonnasta vastanneet Paul Raudsepp ja Juhani Vahde, vaan kahden henkilön tiimi Andersonilla.
Me teimme myös yrityskuvakampanjan Pohjola-Yhtiöiden liikemerkin suunnittelukilpailusta ja kilpailuehdotuksia tuli ennätysmäärä, noin 6500 kpl. Kilpailun voittaneen Pekka Martinin työn myötä me suunnittelimme yritykselle tunnistettavat kasvot. Me suunnittelimme myös komean kampanjan Pohjolan kansainväliseen jälleenvakuutusbisnekseen, sekä kotimaisiin johtajavakuutuksiin ja yritysvakuutuksiin.
Teimme myös julkisuudessa näkymätöntä, mutta tuloksellista työtä KymiKymmenelle sen kansainväliseen esiintymiseen, ja GWS:lle, yrityksen vallatessa markkinoita Euroopasta teollisuuskalustejärjestelmällään. Se oli A&L:n, Suomen ensimmäisen business to business -toimiston, vahvan kasvun ja nousun aikaa.
Me teimme myös Alkolle ”nuorison valistuskampanjan” alkoholin käytön todellisuudesta ja haitoista, ja jouduimme Hesarissa toimittaja Heidi Köngäksen julkaisemassa jutussa syyllisiksi siitä, että alkoholi aiheuttaa myös ei toivottuja raskauksia. Jutun mukaan syyllistimme naisia. Oletan, että me astuimme miinaan, jonka nuoret feministit olivat jo valmiiksi virittäneet – odottaen vain sopivaa tilaisuutta puuttua mainonnan naiskuvaan. Se tehtiin kyllä aivan väärässä asiayhteydessä.
Myöhemmin minä ehdotin Kari Veijoselle, joka halusi pestata minut Helsingin toimiston vetäjäksi, että hän pestaisi sinut, Martti, ja niin tapahtuikin. Minä perustin niihin aikoihin oman toimiston ja möin osan työajastani USP:lle. Sielläkin yhteistyötämme siivitti nenestysprojekti – Osuuspankin Kultakortin suunnittelu ja lanseeraus. Minä suunnittelin asiakkaalle uuden pankkikortin ja sinä suunnittelit Viktor Kaltalan kanssa kampanjan. Kultakortista tuli nopeasti todellinen menestystuote, ja Osuuspankista on kasvanut Suomen suurin finanssikonserni.
Tässä on vain muutamia poimintoja meidän yhteiseltä taipaleeltamme mainosmaailmasta. Tiimimme oli kokoonpanoltaan hyvin poikkeuksellinen. Yleensä toimistojen tiimeissä oli projektin vetäjänä projektijohtaja tai yhteysjohtaja, sekä copywriter ja ad. Heidän avustajinaan oli sihteeri ja ad-assistentti tai parikin. Meidän tiimissämme ei ollut koskaan erillistä projektijohtajaa tai yhteysjohtajaa. Johtamisesta vastasivat yhdessä kaksi suunnittelijaa – Martti ja Erkki.
Me emme koskaan kiistelleet johtamisesta. Sinulla oli ja on edelleen minua huomattavasti paremmat suhdetoimintataidot, olit nuorena kiinnostunut diplomaatin urasta, ja niinpä sinä hoidit pääasiallisesti asiakas-kontaktit, ja minä latelin sitten presentaatioissa ne ikävät tosiasiat.
Se toimi yllättävän hyvin. Asiakkaat saivat kustannustehokkaasti suunnittelua aikansa huipputoimistosta, sekä hienotunteisesti että suorasukaisesti ryyditettynä. Sinä tiesit myös mitä viiniä ja ruokaa asiakkaille tuli milloinkin tarjota. Entisenä radiotoimittajana sinä osasit myös kirjoittaa kiinnostavaa tekstiä mistä asiasta tahansa. Ja kun suunnittelutyömme tarjoiltiin asiakkaille kohteliain kuvioin – hyväkäytöksisen ja kielitaitoisen diplomaatin myötävaikutuksella – kauppa kävi.
Vuodet ovat vierineet ja tiemme ovat kulkeneet maantieteellisesti eri suuntiin. Sinä olit vuosia Englannissa ja Keski-Euroopassa ja minä Helsingissä, josta vetäydyin työtä pakoon maaseudulle. Yhä edelleen meidän on vaivatonta löytää yhteinen aallonpituus ja yhteinen sävel. Ja yhä vielä meillä on tallella kyky ilmaista ajatuksia toisillemme pakottomasti, helposti ja nopeasti.
Se lienee hyvän yhteistyön tunnusmerkki, jonka tärkein perusta on aina kuitenkin keskinäinen luottamus ja toisen ammattitaidon ja osaamisen arvostus. Ilman näitä edellytyksiä ei koskaan synny hyvää yhteistyötä – hyviä tuloksia ja hyviä muistoja yhteistyön vuosista. Niihin on mukavaa palata yhä yli 30 vuoden jälkeen.
Kiitos niistä vuosista, Martti. …”It was a very good year.”
Erkki Ruuhinen
PS. Luultavasti me jätimme suomalaisen mainonnan historiaan jäljen, jota ei ole kuitenkaan erityisemmin huomioitu, koska yhteistyötämme ei ole meidän omasta toimestamme millään tavalla julkisesti manifestoitu. Ehkä jotkut asiakkaat ja suunnittelijat saattavat muistaa siitä vielä pieniä sirpaleita. Mutta nuoremmille suunnittelijoille kerrottakoon, että Martti Kirsitie palkittiin toisena copywriterina Suomessa Platinahuipulla vuonna 1989. Se kertoo hänestä hiukan enemmän.