”Art does not reproduce what we see; rather, it makes us see.” Näin sanoi aikoinaan modernin taiteen mestari Paul Klee. Taide ei toista sitä, mitä näemme; pikemminkin se saa meidät näkemään.
Joskus vuosia sitten se on myös suomennettu näin: ”Taiteen tehtävä ei ole toistaa näkyvää, vaan tehdä näkyväksi.” Siinä muodossa se on jäänyt minun mieleeni.
Tätä ajatusta pidetään hyvin keskeisenä modernin abstraktin taiteen ajatuksena. Sen syntyaikoina Kleen ja Kandinskyn ajatukset olivat suuntautuneet ”näkymättömään todellisuuteen”, näkyvän visuaalisen maailman ulottumattomiin, taiteilijan omiin ajatuksiin ja tunteisiin, joita tehtiin maalaten näkyviksi.
Bauhausin mestarit, Klee ja Kandinsky, asuivat peheineen samassa paritalossa, työskentelivät läheisessä yhteistyössä ja vaikuttivat toistensa ajatuksiin vuodesta 1925 lähtien.
Mutta silloin kun kolmas suuri mestari Claude Monet maalasi jo vuonna 1874 impressionistien ensimmäiseen näyttelyyn työn, jonka nimi oli ’Impressio, auringonnousu’, se antoi nimen koko kuvataiteen uudelle ilmaisulle ja taiteen suuntaukselle. Mutta maalasiko Monet silloin vain näkyvää ulkoista todellisuutta, vai sisäistä näkymätöntä ajatusta työstään?
Kun Monet myöhemmin 1883 asettui perheineen asumaan Givernyn kylään ja rakennutti sinne puutarhan, lummelammet, japanilaisen kaarisillan ja kaksi ateljeeta, ja keskittyi maalaamaan lammen veden pintaa, lumpeita, valon leikkiä ja puiden heijasteita veden pinnassa, maalasiko hän vain ulkoista näkyvää todellisuutta vai sisäistä visiota niistä?
Monet on sanonut: ”Kukaan ei ole taiteilija, ellei hänellä ole kuvaa päässään ennen maalaamista, ja ellei hän ole varma omasta menetelmästään ja työnsä sommittelusta.”
Hänellä siis oli visio aikomuksistaan ja hän oli varma maalaustavastaan ja työnsä sommittelusta ennen maalaamista. Silloin hän saattoi antautua havainnoilleen ulkoisesta todellisuudesta, jonka hän yhdisti sisäiseen näkemykseensä. Näin syntyi sarjallisesti omiin havaintoihin ja ajatuksiin perustuvia vaikuttavia maalauksia.
”I will do water – beautiful, blue water”, hän sanoi. Mutta ei hän tehnyt vain vettä, vaan paljon enemmän. Viehättäviä havaintoja valosta, väristä, vedenpinnasta ja lumpeista. Ja Monetin näön heiketessä, ikuistetut näkymät muuttuivat aste asteelta – ennen mestarin kuolemaa – lähes abstrakteiksi maalauksiksi.
Monet sanoi myös: ”Ihmiset keskustelevat taiteestani ja teeskentelevät ymmärtävänsä sitä – kuin olisi tarpeen ymmärtää – kun on yksinkertaista ja välttämätöntä rakastaa sitä.”
Ei taidetta siis tarvitse ymmärtää pitääkseen siitä. Sen voi vastaanottaa kokemuksena ymmärtämättä, ihastuneena, yllättyen, vain rakastuen siihen.
Neljäs suuri yksinäisyydessä viihtyvä mestari, Paul Cézanne, pohdiskeli samoihin aikoihin näin: ”Luonto toimittaa minulle ainekset, tällä taivaankappaleella se on ihmisen nauttima harvinainen etuoikeus. Se avaa silmämme kuten muidenkin olentojen, näkymälleen ja antaa meille aistit nauttia siitä.
Luonto varustaa meidät kuten kaikki olennot aivoilla, joista tulee aistimustemme kohtauspaikka. Mutta tajuamme hyvin, että ihmisen älyllisyys yksin voi yhdistää tosiasiat ja johtaa sattumista mahdolliset oletukset ja yleiset lait. Juuri tämän meidän osaksemme tulleen ajatusten ylivallan ansiosta olemme kohtaloamme voimakkaampia ja saatamme pysyä hengissä.” (……)
”Olen pohdiskellut, tulisiko tämä niin lyhyt meille suotu aika – päästä yhteyteen asioiden kanssa – paremmin käytetyksi, jos yrittäisimme ymmärtää kokonaisuudet ja sulattaa itseemme kaiken saavutettavissa olevan. Liikaa ajattelevat aivot ovat liian raskas taakka ruumiille.” (…….)
”Itsessäni nuoruus suree lyhenevää elämää, se hallitsee minussa jäljellä olevia voimia, se haluaa nauttia viimeisistä auringonpilkahduksista, kaikesta mikä on kerran jätettävä, vehreydestä, vedestä, tuulesta, aamusta, illasta, se haluaa vielä nähdä – vielä rakastaa ennen katoamistaan.”
Tuo viimeinen lause, jonka Paul Cézanne on lausunut, se puhuttelee myös minua, taiteen harrastajaa, jonka elämä vähitellen kääntyy kalkkiviivoille. Siksi minussakin nuoruus suree lyhenevää elämää, se hallitsee minussa jäljellä olevia voimia, se haluaa nauttia viimeisistä auringonpilkahduksista, kaikesta mikä on kerran jätettävä, vehreydestä, vedestä, tuulesta, aamusta, illasta, se haluaa vielä nähdä – vielä rakastaa ennen katoamistaan.
Ja kun vielä yritän maalata, ja nimeän sarjan Stream of Life ja lainaan Herakleitosta: ”Kaikki muuttuu, mikään ei ole pysyvää”. sekä hänen toista keskeistä ajatustaan: ”Et voi kahdesti astua samaan virtaan, uudet vedet siinä jo virtaavat”, yritän antaa katsojan ajatuksille suunnan katsella kuviani.
Ne eivät ole kuvia ulkoisesta näkymästä, vaan sisäisestä visiosta ja visuaalisista muistoistani, kun olen katsellut rantapuiden peilautumaa tyynen veden pintaan, valon välkettä puiden lomasta, vettä hiljaa virtaavassa joessa… Siihen sekoittuvat omat tunteet, muistot ja elämänkokemukset. Valoisat päivät, auringon kultaamat illat, yön hämy, intohimo, ilo, pettymykset ja suru.
Vaikka minun kuvani eivät pysty välittämäänkään ajatuksia yhtä kirkkaasti, kuin mestareiden maalaukset tekevät, silti kaiken takana on ollut aito pyrkimys. Mutta maalatessani en jahtaa jotakin selkeää ennalta päätettyä kuvaa, koska se kahlitsee… Siksi minä vain maalaan, kokeilen, teen versioita, ja annan sattumalle tilaa, ja katson mitä harjoitelmistani syntyy.
Näin syntyivät kuvat elämänvirrasta, ehkä omasta, ehkä kuvitellusta, ja tässä on kuvista kokoamani videon katsojalle pieni selitys niistä. Mutta kun maalari maalaa jotakin kuvitelmaansa, ei hän maalaa vain sitä. Sen ohella hän maalaa myös omaa muotokuvaansa. Niin minäkin.
Mukavaa matkaa muutosten virtaan Stream of Life
Erkki Ruuhinen