empty-space

Empty Space ja Kazimir Malevitšin Musta neliö valkoisella pohjalla

Antiikin ja keskiajan taitteessa kirkkoisä Augustinus pohti ajan luonnetta teoksessaan Tunnustukset, sen yhdennessätoista kirjassa. Siinä hän kysyi: ”Mitä on siis aika? Minä luulen sen tietäväni, jos ei kukaan sitä minulta kysele. Mutta jos joku sitä kysyy ja tahtoisin sen selittää hänelle, minä en sitä tiedä.”
           Tyhjää tilaa ja siihen liittyviä visuaalisia kysymyksiä pohtineena voin sanoa Augustinusta mukaillen: Luulen tietäväni mitä tyhjä tila on, mutta en pysty sanallisesti selittämään, mitä on tyhjyys, enkä visuaalisesti sitä ilmaisemaan, koska tyhjyyden voi nähdä, tuntea, kokea ja luonnehtia sitä niin monella tavalla.
           Kazimir Malevitšin suprematistinen maalaus Musta neliö valkoisella pohjalla vuodelta 1915 on kiinnostava, koska se haastaa katsojan vuoropuheluun kuvattoman maalauksen kanssa. Siinä voi nähdä pelkästään mustalla maalatun neliön valkoisella pohjalla, tai siinä voi nähdä myös tyhjän tilan, tai jopa paljon enemmän.
           Malevitš, joka oli venäläisen avantgarden johtava taiteilija – ja ilmeisesti teosofiasta kiinnostunut – kutsui Mustaa neliötään ”paljaaksi ikoniksi” – ja ripusti sen ensimmäisen kerran 1915 pidetyssä futuristien näyttelyssä, venäläisen ortodoksisen perinteen mukaisesti – kunniapaikalle – huoneen nurkkaan.
           Tästä taiteilijan harkitusta teosta johtuen, minun on ollut aina vaikea sulattaa Venäjän avantgardesta, suprematismista ja abstraktista kuvataiteesta myöhemmin esitettyjä selityksiä. Erityisesti sitä, että abstrakti taide olisi vain yksinomaan tieteellisiä konstruktioita vailla henkistä sisältöä, ja että ne sisältäisivät viittauksia vain maalauksen omiin elementteihin, ei mihinkään muuhun.
           Wikipedia kertoo: Suprematismissa oli kyse uudenlaisesta taiteesta, joka ei viitannut mihinkään muuhun kuin itseensä. Käytännössä kyse oli geometristen perusmuotojen (neliön, kolmion, ympyrän, suorakulmion), sekä mustan, harmaan, valkoisen sekä kirkkaiden perusvärien käytöstä. Itse olen kokenut tämän määritelmän abstraktien maalausten arvoa latistavana.
           Jos kuitenkin Wikipedian määritelmä on totta, minä olen aina katsonut Malevitšin Mustaa neliötä aivan virheellisesti. Olen ajatellut maalauksen ”tyhjän tilan” olevan kuin mittaamaton avaruus ja ajattomuus, ja kokenut maalauksen olevan kuin avoin ikkuna, portti tai ovi rajattomaan tilaan, joka johtaa katsojan omakohtaiseen mietiskelyyn, filosofiseen pohdintaan, ja hiljentymiseen – matkalle kohti henkisyyttä.

Siksi oli ilahduttavaa lukea mitä Anu Uimonen kirjoitti tästä maalauksesta.
           Musta neliö oli esillä syksyllä 2007 Espoon modernin taiteen museon Kazimir Malevitšin näyttelyssä Henkisyys ja muoto. Taidekriitikko Anu Uimonen totesi että: ”Malevitšin Musta neliö on läpi vuosikymmenten saanut kantaa kaikki abstraktiin taiteeseen kohdistetut ennakkoluulot. Toisaalta se edustaa paremmin kuin juuri mikään muu teos modernismin pyrkimystä ylevään ja henkiseen, aineellisen maailman ylittävään todellisuuteen.”
           Hän näkee Mustassa neliössä filosofisesti ilmeisesti samaa kuin minäkin. En siis ole subjektiivisissa tulkinnoissani maalauksen henkisyydestä lainkaan yksin. Muutkin näkevät.
           Mutta tässä katsomista ja näkemistä koskevassa selitysten viidakossa me olemme tekemisissä sen totuuden kanssa, mitä me näemme katsoessamme jotakin maalausta? Näemmekö vain maalatun pinnan vai näemmekö jotakin enemmän?
           Olisi tavattoman arkipäiväistä ja banaalia ajatella, että Malevits olisi tehnyt tästä maalauksesta peräti neljä versiota vain sen vuoksi, että niissä nähtäisiin vain maalattu pinta ja geometrinen kuvio joka viittaa vain itseensä.
           Itse asiassa abstraktien maalausten arvo – ja subjektiivinen arvostus – voi perustua vain niihin sisältyviin filosofisiin ja henkisiin arvoihin, joita niissä kuvitellaan nähtävän – ei vain pelkkään väripintaan, pelkistettyihin muotoihin tai teosten sommitteluun.

Kuvittelen näkeväni. En siis väitä faktisesti näkeväni.
           Kuvataide on kuvittelua. Sen olemukseen kuuluu aina filosofinen illuusio. Ilman sitä maalauksista puuttuu henkinen ulottuvuus – filosofinen aura – ja kuvat menettävät hohteensa ja kiinnostavuutensa. Ne eivät puhuttele ketään.
           Taidekokemus syntyy aina katsojan mielessä. Sitä ei voi selityksin pakottaa. Ehkä otollisin hetki sille on silloin kun ”vastaanotin on filosofisesti viritetty oikealle aaltopituudelle” ja ”kanava lähettää oikeaa ohjelmaa” –
ja yhteys molempien välillä syntyy. Silloin illuusio toimii ja tyhjä tila täyttyy ajatuksilla ja tulkinnoilla.
           Jos katsoja näkee Mustassa neliössä vain maalatun pinnan, se on surullista, mutta sallittua. Katsojaa ei voi pakottaa näkemään enemmän, jos hän ei näe, eikä halua nähdä enemmän. Katsoja saa ja voi käyttää myös mielikuvitusta, jos sitä on.
           Mutta mitä Axel Fredenholm aikoinaan sanoikaan? ”Henkinen kehitys
ei tapahdu rakentamalla oppi- ja uskonjärjestelmiä, teorioita ja totuuksia.
Se on päinvastoin sellaisten ulkovarustusten pirstomista, näkyvyyttä estävien verhojen repimistä, vapautumista alitajunnan kahleista – ja kohoamista korkeuksiin, minne harhojen utuiset haavekuvat eivät yllä.”

Mitä me näemme silloin kun me näemme unta? Onko sekin näkemistä? Jos se on näkemistä, niin millä me unia näemme ja niitä katselemme? Ajatuksilla. Aivoilla. Kuvitelmilla. Kuvittelulla.
           Valveilla ollessamme käytämme visuaalisten havaintojen tekemiseen silmiä, mutta silloinkin näkeminen tapahtuu aivoissa. Verkkokalvon tappi- ja sauvasolujen kautta valoinformaatio kulkee näkörataa pitkin aivoihin.
           Siellä syntyy tulkinta siitä mitä on nähty. Ja siellä syntyy myös näkemys. Ja siellä syntyy yhteys nähdyn ja omakohtaisen tulkinnan välillä. Näin syntyy taide-elämys. Jos näkijä on filosofisesti maailmaa katsova, ja filosofisesti virittynyt, myös tulkinnat nähdystä ovat luonnollisesti filosofisia.
           Kun katse ei kohdistu ja takerru arkipäiväisesti vain ikkunan likaiseen pintaan, voi nähdä sen takana avautuvan maailman. Kun maailmaa tarkastelee filosofisesti, se näyttää arkipäivän todellisuutta kiehtovammalta.

Erkki Ruuhinen

PS. Tarkoitukseni oli kirjoittaa jotain tyhjästä tilasta, mutta harhauduin Malevitšin Mustan neliön herättämiin ajatuksiin. Joka tapauksessa tässä on linkki videoon, Empty Space, jossa olen visuaalisesti pohdiskellut tyhjää tilaa, ja kokeillut kuinka tämän tilan voi ”sattumanvaraisesti” eri tavoin täyttää. Minua on kiinnostanut se, voiko tyhjälle tilalle antaa aktiivisen roolin kuvapinnassa. Voisiko se olla kuin harkittu tauko lauseiden välillä, sanaväli kirjoituksessa, tai aukio kaupunkitilassa? Aktiivinen, kokonaisuuteen olennaisesti kuuluva, sitä rikastava, mutta silti tyhjä.